Ruhtinaan pidoissa Kiovan Rusinmaalla eletään Jumalan Armon vuotta 989, tai kuten se Nestorin kronikassa ilmoitetaan, vuotta 6497 maailman luomisesta. Tällä vuosiluvulla ei ole suurtakaan merkitystä kenellekään Rusinmaan asukkaalle; suuriruhtinas Vladimir on kääntynyt kristinuskoon virallisesti vasta viime vuonna, ja vaikka hän on antanut kastaa koko Kiovan kaupungin väestön ja paljon muidenkin Kiovalle uskollisten kaupunkien väestä, ei uusi ajattelu ole vielä missään tapauksessa juurtunut. Tämän vuosiluvun tärkein tehtävä onkin auttaa näin jälkikäteen hahmottamaan, missä historiallisten tapahtumien kehitysvaiheessa ollaan menossa.

Olennaisempaa kuin kuluvan vuoden järjestysnumero ovat esivanhemmat; kuka polveutuu kenestäkin, ja kenen suvulle kuuluu mikäkin oikeus. Tämä ratkaisee paitsi ihmisen aseman yhteisössä, myös yhteiskunnassa laajemminkin, aina korkeimpaan vallankäyttäjään asti: ylin valta Kiovan Rusinmaalla on Kiovan ruhtinas Vladimirilla, joka on Kiovan edesmenneen ruhtinas Svjatoslavin viimeinen elossa oleva lapsi. Vladimir puolestaan on asettanut jälkeläisensä hallitsemaan muita kaupunkejaan.

Kiovan Rusinmaa on nykyaikaisesti sanottuna monietninen valtio. Sen alueella asuu ja sille maksaa veroa erilaisia slaavilaisia, suomensukuisia, balttilaisia ja turkkilaisia heimoja. Lisäksi sen alueella asuu skandinaavisia varjaagikauppiaita ja Vladimirin kristinuskoon kääntymisen myötä kauppiaiden lisäksi myös oikeauskoista roomalaista papistoa Konstantinopolista. Varsinkin Kiovan kaupungista on kehittynyt viime vuosisatoina merkittävä Idäntien solmukohta ja eri kulttuurien sulatusuuni, jossa ei läntisemmästäkään Euroopasta tulijaa pidetä poikkeuksellisena näkynä. Ruhtinaan pidoissa voidaan siten tavata väkeä melkeinpä mistä päin tahansa. Jatkossa keskitytään kuitenkin pääosin paikallisten asukkaiden elämään, kulttuuriin ja tapoihin.

Etnisiteetti on yksilölle keskeinen viitekehys, mutta vielä sitäkin merkittävämpi on elinkeino. Kiovan Rusinmaan elinkeinorakenne koostuu neljästä ratkaisevasti erilaisesta elämäntavasta, jotka täydentävät toisiaan. Kaupungeissa asuva väestö elää ennen kaikkea kaupankäynnistä, joka ylläpitää kaupunkien vaurautta ja ylipäänsä mahdollistaa  keskittymisen. Kaupunkeja ympäröivällä maaseudulla harjoitetaan maanviljelystä pääosin kaskeamalla metsää. Syvemmällä metsäalueilla asuu pääosin metsästyksellä ja keräilyllä itsensä elättävää liikkuvaa väestöä, jolla on ulkomaankaupan kannalta keskeisten turkisten metsästämisessä. Näiden kolmen suoraan veroa maksavan elinkeinoryhmän lisäksi aroalueilla asuvat karjaa ja hevosia kasvattavat paimentolaiset (ennen kaikkea petsenegit) ovat elintärkeä kauppakumppani.

Toinen keskeinen ihmisten ymmärryksen kannalta keskeinen asia, joka liittyy kiinteästi etnisiteettiin, mutta on tapahtuneiden muutosten myötä osittain irtoamassa siitä, on uskomusmaailma. Perinteisesti kullakin heimolla on ollut omat jumaluutensa, mutta esimerkiksi kasaarit ovat omaksuneet juutalaisuuden ja muutamat muut paimentolaisheimot islamin.

Vaikka Kiovassa on ollut kristittyjä jo toistasataa vuotta merkittävissäkin asemissa – ruhtinas Vladimirin isoäiti mukaan lukien – viime vuodesta alkaen Kiovaan on tuotu aggressiivisesti Konstantinopolista oikeauskoista kristinuskoa vanhojen slaavilaisten jumalien tilalle. Ruhtinas Vladimirin joukkokäännytyksissä ei kysytä heimoa tai aikaisempaa katsomusta, vaan kaikki otetaan yhteisen valtakunnanlaajuisen kirkon piiriin, halusivat he sitä tai eivät. Ruhtinaan pitojen aikaan, keväällä 989 jaa., Kiovan esimerkkiä seuraten Polotskin väestö on joukkokastettu puoli vuotta aikaisemmin, ja asukkaat suhtautuvat uuteen uskontoon vaihtelevalla innolla ja mielenkiinnolla. Vanhoista maailmankuvaan liittyvistä käsityksistään on kuitenkin luopunut aniharva, joten tietynlainen synkretismi on vääjäämätöntä kaikkien muiden paitsi ruhtinaan papiston keskuudessa.

Kiovan Rusinmaalla syntyperä määrittää lähtökohtaisesti ihmisen yhteiskunnallisen aseman: ruhtinaiden lapsista tulee ruhtinaita, kauppiaiden ja käsityöläisten lapsista kauppiaita ja käsityöläisiä, maalaisten lapsista maalaisia. Säätykierto ei ole täysin tuntematon ilmiö, mutta edellyttää poikkeuksellisia olosuhteita. Toisaalta eri etnisten ryhmien välillä on pitkä ristiinnaimisen perinne: kronikoihin kirjattavien ruhtinaiden avioliittojen lisäksi myös alhaisempi väestö saattaa hyvinkin päätyä avioliiton kautta eri etniseen ryhmään kuin mihin syntyy.

Jäykkyydestään huolimatta yhteiskuntaluokat eivät ole kaikilta osin jyrkästi eriarvoisia, vaan kaikki vapaana syntyneet ovat lähtökohtaisesti samanarvoisia lain edessä, niin ruhtinas sukuineen, pajarit ja vapaa kaupunkilaisväestö kuin maata viljelevät talonpojatkin. Vaikka maalaisia ei ole sidottu maaorjuuteen, varakkailla ja ylhäisillä on henkilökohtaisia orjia. Orjuus ei ole periytyvää, mutta omistetuilla orjilla ei, erotuksena muista yhteiskuntaluokista, ole oikeuksia.

Oikeudenkäyttö perustuu vanhan rusinmaalaiseen tapaoikeuteen. Yleensä lakia rikkoneen on hyvitettävä tekonsa maksamalla uhrille tai tämän omaisille joko rahallisesti tai hyödykkeillä, mutta verikosto on myös mahdollinen ratkaisu. Ruhtinas ja hänen drusinansa, henkilökohtainen seurueensa, huolehtivat oikeuden jakamisesta ja muun väestön puolustamisesta, väestö puolestaan maksaa veroja ja on tarvittaessa käytettävissä nostoväkenä. Tapaoikeuden määräyksiä on tallennettu myös roomalaisten kanssa tehtyihin sopimuksiin, joissa säädellään rus-kauppiaiden oikeuksia ja velvollisuuksia Konstantinopolissa.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Kiovan Rusinmaa on olemukseltaan kauppavaltio. Se on syntynyt keskeisen kauppareitin varrelle, ja sen kaupungit ovat rakentuneet tuon kauppareitin solmukohtiin. Kiovan vauraus on peräisin sen joka suuntaan harjoittamasta kaupasta ja hyödykkeiden vaihdosta. Yhteyksiä pidetään yllä niin pohjoiseen varjaagien maille, itään aina Kaspianmerelle asti, etelään Konstantinopoliin ja länteen eri slaavilaisten ja germaanisten kansojen keskuuteen.

Valtakunnassa liikkuu paljon eri maiden hopeaa maksuvälineenä, mutta rahvaan keskuudessa vaihtotalous on myös verojen maksussa tyypillistä. Viljan ja työpanoksen lisäksi esimerkiksi pohjoisen metsästäjiltä saatavat turkikset ja maalaisten pitämien mehiläisten tuottama hunaja ja mehiläisvaha ovat haluttuna vientitavarana usein käytössä verojen maksussa. Ruhtinaan lisäksi verotusoikeutta ollaan antamassa myös uuden kirkon ylläpitämiseen.