Vuonna 989 AD kristinusko ei ole mitenkään uusi asia Kiovan Rusinmaalla. Kristinuskoa on kulkeutunut vesireittejä myöten pohjoiseen siitä lähtien kuin kauppiaita ja muita matkalaisiakin. Aktiivista lähetystyötä Konstantinopolista käsin harjoitettiin jo 800-luvulla, minkä lisäksi lähteissä on viitteitä yhteyksistä myös katolisille saksalaisalueille. Tultaessa 900-luvulle Kiovan Rusin hallitsijat ovat ylläpitäneet ulkopoliittisia suhteitaan molempiin suuntiin, ja Vladimiria edeltävistä hallitsijoista osa on ollut mahdollisesti kallellaan länsisuuntaan. Nämä korkean tason yhteydet ja mahdolliset kasteet eivät ole välttämättä hetkauttaneet suurta osaa kansasta, mutta niiden perusteella voi olettaa, että vuoteen 989 tultaessa Rusinmaan asukkaat ovat ehtineet jo useamman sukupolven ajan tottua monella tapaa ajatteleviin ja käyttäytyviin ihmisiin.

Ennen kääntymystään Konstantinopolin suuntaan Vladimir yritti luoda slaavilaisisten jumalien kultin, jonka ylijumala olisi ukkosen ja sodan jumala Perun ja keskuspaikka Kiova. Perun sattui olemaan eteläisten heimojen jumala, pohjoisten heimojen kunnioittaessa maan ja karjan jumalaa Velesiä. Aiemmin rauhaa Konstantinopolin kanssa tehdessä oli vannottu molempien kautta, kun mukana oli miehiä sekä etelästä että pohjoisesta. Kiovalaisten yritykset tehdä Perunista ylin jumala epäonnistuivat kuitenkin toistuvasti. Tässäkin voi arvella, että kauempana keskuksesta näiden reformointiyritysten vaikutukset olivat vähäiset: slaavilaisessa luonnonuskonnossa keskeisessä asemassa olivat luonnonhenget, paikanhaltijat ja vainajat, joiden kunnioituksen ympärillä arkinen uskonnollisuus pyöri.

Voi siis ajatella, että alueelle vähittäin levinneet kristinuskon muodot ovat sulautuneet osaksi alueen muuta uskonnollista kenttää. Olemassaolevat pyhät paikat saivat kristillisiä lisämerkityksiä ja kristityt lähetyspapit ja erakot asettuivat omalla karismallaan ja omistautumisellaan samaan erityisasemaan kuin tietäjät, näkijät ja samaanit. Ennen luostarilaitoksen leviämistä täysin homogeenisen uskonkulttuurin luomiseen tuskin oli mahdollisuutta. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmiset tässäkään vaiheessa olisivat olleet vapaita uskomaan ja palvomaan kuten halusivat. Vertaisyhteisö katsoi taatusti karsaasti ja vältti niitä, joiden tavat poikkesivat liikaa jaetuista. Uuden uskon apostoleina saattoivatkin toimia matkustavat kauppiaat, jotka sekä toivat mukanaan uusia ajatuksia että motiivin ylläpitää niitä paikallisyhteisössä: kristityt riitit jakava näyttäytyi luotettavampana kumppanina – vaikka olisikin muun ajan pitäytynyt yhteisönsä jäsenenä vanhoissa tavoissa. Kristityt tavat taas pysyivät kylästä ja kaupungista toiseen suhteellisen samanlaisina, ainakin verrattuna paikallisuskomuksiin.

Joidenkin kertomusten mukaan rusinmaalaisia olisi aiemmin kääntynyt myös islamiin, mikä ei tietenkään ole epäuskottava väite: he elivät jatkuvassa kontaktissa idän ja etelän muslimien kanssa. Vladimirin kerrotaan tunnetusti harkinneen islamiin kääntymistä, mutta hylänneen sen koska ei halunnut luopua viinistä. Tämän anekdootin merkitys meille on siinä, että se valottaa, millaisiin asioihin rusinmaalaiset ovat todennäköiset kiinnittäneet huomiota vertaillessaan uskontoja/kulttuureita: erot tavoissa ovat kirjaimellisesti silmiinpistävämpiä kuin erot uskomuksissa. Jo islamin levitessä Johannes Damaskolainen piti sitä yhtenä kristillisenä harhaoppina, jonka harjoittajat erottautuivat mm. sillä, että eivät tehneet kuvia Jumalasta. Voi hyvin ajatella, että rusinmaalaiset ovat suhtautuneet monoteismeihin vastaavalla naiivilla pragmatismilla kuin heidän hallitsijansa kääntymystarinassaan. Samoin he ovat todennäköisesti olleet herkkiä havainnoimaan niitä taloudellis-poliittisia voimasuhteita sekä seurauksia, mitä eri kulttuuripiireihin liittymisellä oli.

Uskonnolliset muutokset Kiovan Rusinmaalla olivat siis hitaita ja vähittäisiä. Vladimirin vuonna 988 ottamalla kasteella ja Konstantinopolin Anna Porphyrogenitan kanssa solmimalla avioliitolla on kuitenkin erityistä merkitystä. Tässä Vladimir sitoi Rusinmaan siihen keisarikulttiin, joka Konstantinopolin hovissa oli kuudensadan vuoden ajan kehittynyt: Keisari kaiken näkyväisen hallitsijana ja Jumalan kuvana maan päällä. “Purppurasyntyisiä” hallitsijahuoneen tyttäriä ei haluttu naittaa barbaarihallitsijoille, epäilemättä koska tämä liudentaisi keisarin erityisasemaa hallitsijoiden joukossa. Rusinmaan kontekstissa myös Vladimir ryhtyi hankkimaan itselleen tällaista erityisasemaa, hankkiutumalla eroon uskomuksista ja tavoista jotka eivät tätä tukeneet. Perunille ja muille slaavijumalien pystyttämänsä puupatsat hän hakkautti palasiksi ja viskasi Dnepriin. Pyrkimys keskusjohtoiseen, uskonnolliseen yhtenäisyyteen ei siis sinänsä ollut uusi asia, mutta nyt sen takana oli Konstantinopolin mahtikultti, jonka osaksi kääntyvä saattoi pyrkiä.

Lopuksi yksinkertaistava mutta konkreettinen esimerkki: Lapsettomuudesta (vakava ongelma) kärsivä polatskilainen saattoi kääntyä joko luonnonuskon tietäjän tai kristityn papin puoleen. Tietäjä todennäköisesti teki taikansa henkien lepyttämiseksi ja pyysi itselleenkin korvausta. Paikallinen pyhä erakko olisi saattanut toimia samaan tapaan, vaikka lääkkeenä olisikin ollut lihan kurittamista. Mutta keskusvallan (Kiovan ja Konstantinopolin) papin neuvo olisi voinut olla pyhiinvaellus keskukseen tai lahjoitus uuden kirkon rakentamiseen. Riippumatta eri keinojen vaikuttavuudesta itse ongelmaan, nämä erot ovat hyvin merkityksellisiä siinä, millaisia sosiaalisia siteitä ne luovat ja mitä julkista identifikaatiota ne ylläpitävät. Ne viestivät myös siitä, minkä yhteisön sosiaalisiin sääntöihin henkilö on sitoutunut, mitkä uskomukset häntä ohjaavat ja ketä hän suosii sopimuksia tehdessään.

Mikko Heimola