Druzina

Sotaa kävivät yleensä ruhtinaat henkilökohtaisine armeijoineen eli druzinoineen. Druzinat olivat melko pieniä joukkoja, vai paristakymmenestä muutamaan sataan ruhtinaskunnan koosta ja mahdista riippuen. “Druzina” tarkoitti alunperin yhteisöä, veljeskuntaa: kantasanana on drug, toveri, ja druzinan jäsenet olivatkin keskenään hyvin samanarvoisia, arvojärjestyksen perustuessa lähinnä ikään ja kokemukseen. Kyseessä oli aina hyvin tiivis sotilasveljeskunta, jonka jäsenistä monet (tai valtaosan) ruhtinas tunsi nimeltä.

Druzinan jäseniä ei voi verrata länsimaisiin ritareihin (he eivät saaneet läänityksiä palkkioksi) eikä palkkasotureihin (he eivät saaneet kiinteää palkkaa tai palvelleet minkään sopimuksen pohjalta). Druzina perustui osittain pakanallisille perinteille (viikinkiajan soturiyhteisöt) mutta ennen kaikkea itämaiseen periaatteeseen, hallitsijan ja soturin väliseen molemminpuoliseen totaaliseen riippuvuuteen ja luottamukseen. Druzinan jäsen oli periaatteessa täysin isäntänsä käskyvallan alainen, tämän orja, ilman mitään selkeitä ehtolausekkeita tai sopimuksia: toisaalta ruhtinas palkitsi soturinsa avokätisesti, kohteli näitä vertaisinaan ja asetti oman elämänsa ja arvovaltansa näiden käsiin. Järjestelmän kirjoittamattomia periaatteita voi olla vaikeaa nykyajan ihmisen ymmärtää, mutta selvästi se yleensä toimi: druzinan jäsenet seurasivat isäntäänsä vaikka tämä menetti ruhtinaanvirkansa tai joutui maanpakoon, ja taistelivat epätoivoisessa tilanteessa kuolemaan asti tämän rinnalla.

Druzina on pitkälti sama asia kuin skandinaavinen hird. Aluksi tulokkaat käyttivät tietenkin tätä omankielistä termiään soturijoukosta, mutta sitä mukaa kun “varjagi-sekakulttuuri” -syntyi, hirdit saivat slaavilaisia ja itämaisia vaikutteita ja tämän muutoksen myötä slaavilainen termi druzina tuli käyttöön varjagienkin parissa. Toisaalta on myös esitetty, että hird-järjestelmä olisikin tullut skandinaviaan Venäjältä, eli druzina olisi näistä kahdesta vanhempi termi.

Druzinat ovat aina hyvin nopealiikkeisiä: päälliköt käyttävät druzinoita lähinnä ryöstö- ja verotusretkiin sekä lainvalvontaan, ei linnakkeiden miehittämiseen, joten liikkuvuus on tärkeää. Pohjoisessa druzinat koostuvat veneillä ja laivoilla liikkuvasta raskaasta jalkaväestä, eteläisten slaavien druzinat taas paimentolaistyylisestä ratsuväestä. Varjagisuuriruhtinaiden vallan kasvun yksi syy on ollut näiden tyyppien yhdistäminen: pohjoisessa hallinneet varjagit tajusivat, että mikäli he haluavat verottaa myös eteläisiä tasankoseutuja, he tarvitsevat perinteisten laivajoukkojensa rinnalle myös ratsumiehiä. Ratsusodankäynnissä ei skandinaaveilla eikä pohjoisilla slaaveilla ole juurikaan perinteitä, joten druzinoiden ratsuväen varusteet ja taktiikat ovat kokonaisuudessaan idän paimentolaisilta, etenkin kasaarien valtakunnan heimoilta, omaksuttuja.

Monet slaavi- ja balttilaisheimot ovat hyvin järjestäytyneitä, ja näiden heimojen päälliköillä on omat druzinansa jotka eivät varjagien vastaavista paljoa eroa. Kevyemmän yhteiskuntarakenteen omaavien heimojen (näitä on sekä slaaveissa, balteissa että etenkin suomalais-ugrilaisissa) voima nojaa taas enemmän kaikkien vapaiden miesten aseistautumiseen: näillä heimoilla jokainen vapaa mies on käytännössä myös soturi, usein melko hyvin varustautunutkin sellainen. Tämäntyyppiset joukot ovat kyllä omiaan puolustamaan kotikontujaan sekä tekemään ryöstöretkiä silloin kun saalis näyttää varmalta, mutta ongelma on tietenkin se että joukko koostuu viime kädessä yksilöistä, joilla kaikilla on oikeus päättää omista menemisistään ja tulemisistaan. Aseistautuneet vapaat miehet ovat siis yleensä hyviä sotureita mutta huonoja sotilaita: yhtä johtajaa tottelevaa, ammattimaista ja luotettavaa sotajoukkoa heistä ei saa. Tyypillisesti heimoissa tilanne onkin joko-tai: mikäli heimolla on voimakas johtaja ja tällä oma druzina, vapaiden miesten käyttöön taistelussa ei turvauduta ja näiden aseenkantoa saatetaan jopa rajoittaa: ja mikäli heimo koostuu “tasa-arvoisista” vapaista aseistetuista miehistä, ei vahvaa johtajaa tai ammattisotilaita vastaavasti ole.

Koska päälliköiden valta perustuu juuri heidän alamaisillensa tarjoamaan suojelukseen, on luonnollista että päällikötkin haluavat viimeiseen saakka pitää tavalliset vapaat miehet kotona, eivät aseissa, jotteivat nämä ryhtyisi pitämään itseään päällikön vertaisina. Näin siis päälliköt ihan mielellään pitävät sotimishommat itsensä ja druzinansa asiana.

Koska druzinat ovat varsin pieniä kooltaan, tarvitsevat ruhtinaat silloin tällöin ylimääräisiä ammattisotilaita: esimerkiksi suunnitellessaan suurempaa ryöstöretkeä tai hankkiessaan takaisin maita tai verotusoikeuksia, jotka on aiemmin menettänyt. Ratkaisu tällaisessa tilanteessa on palkkasotilaisiin turvautuminen: nämä ovat yleensä skandinaavisperäisiä seikkailijoita. Yleensä palkkasoturit ovat muodostaneet valmiita armeijoita, jotka vuokrataan kokonaisuudessaan tietyksi ajaksi. Palkkasoturit ovat kalliita, epäluotettavia ja voivat kääntyä palkkaajaansa vastaan, joten niihin ei turhaan turvauduta.

Sodankäynti

Tyypillinen venäläinen sota käytiin kahden ruhtinaan välillä siitä, kumpi saisi haltuunsa jonkin ruhtinaskunnan hallitsijan arvon. Joko perimysjärjestyksestä tuli riitaa tai sitten kyseisen ruhtinaskunnan asukkaat kyllästyivät hallitsevaan ruhtinaaseensa ja kutsuivat toisen tilalle. Hyvin usein sotaan sekaantui muutaman muunkin ruhtinaskunnan hallitsijoita druzinoineen, verisiteiden tai sopimusten velvoittamana tai itsekkäämmistä syistä. Sotajoukot olivat pienet ja nopealiikkeiset, joten sodat olivat usein ohi nopeasti. Hyvin usein verta ei vuodatettu lainkaan, vaan sotajoukot marssivat kohtaamaan toisensa, pienempi perääntyi ja molemmille kunniallinen ratkaisu oltiin saavutettu.

Läheskään aina sotia ei tietenkään käyty ideaalisesti vain druzinoiden välillä: maalaisten hätyyttely sekä kaupunkien ryöstely olivat tavanomaisia. Maalaiset kykenivät vain pakenemaan metsiin tai mäkilinnoihin, mutta kaupungeissa yleensä pistettiin hanttiin. Vechen eli kaupunkineuvoston komennossa oli yleensä tavallisista kansalaisista koostuva nostoväki, usein moninkerroin druzinaa suurempi mutta tietenkin paljon huonommin koulutettu ja varustettu. Ruhtinas, mikäli nautti vechen suosiota, saattoi käyttää myös nostoväkeä omissa sodissaan mutta pääasiallisesti siitä oli hyötyä vain kaupungin puolustuksessa. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että rauhan aikana nostoväki jakaantui yleensä eri vechen puolueita tukeviin osiin, jotka taistelivat keskenään kaupungin sisäisten riitojen kärjistyessä.

Joskus ruhtinas tukeutui myös täysin ulkopuoliseen apuun sotiessaan toista ruhtinasta vastaan: arojen kansoja, kuten petsenegejä, oltiin käytetty liittolaisina kautta Venäjän historian. Pienikin ratsumiesjoukko oman armeijan täydennyksenä takasi usein voiton vihollisesta, mutta tässä sodankäynnissä oli huonotkin puolensa. Ensinnäkin paimentolaisten kanssa piti luoda ensin läheiset suhteet, mikä edellytti useita matkoja kaukaisille aroille viemään lahjoja päälliköille, sekä tietenkin jonkinlaista näiden tapojen ja kielen tuntemusta. Toiseksi paimentolaissoturit eivät olleet aina palkkaajansa täydessä hallinnassa vaan saattoivat esimerkiksi ryöstellä omia kaupunkeja. Itsensä suuriruhtinas Vladimirin isä Sviatoslav kuoli petollisten petsenegien käsissä.

Tyypillisten ruhtinaiden välisten sotien motivaationa ei siis ollut muiden alueiden varsinainen valloittaminen saatikka sitten niiden tuhoaminen, vaan tietyn poliittisen kiistan ratkaiseminen. Ryöstelykään ei ollut kovin hyväksyttävää, joskin sitä tietenkin harjoitettiin. Sopivampia ryöstelyn kohteita olivat pakanat, lähinnä siis joko arojen kansat etelässä tai suomalais-ugrilaiset heimot pohjoisessa: tällöin puhuttiin tosin verottamisesta. Verotusretken tarkoitus oli lyödä pakanaheimon soturit, jonkä jälkeen voitiin vaatia ensinnäkin suurta kertasummaa poistumisen ehtona sekä myöhempinä vuosina maksettavia toistuvia korvauksia, joiden maksamatta jättäminen aiheuttaisi puolestaan rankaisuretken.

Puolustussodankäynnissä päällikön druzina ei ole samalla tapaa ylivoimainen kuin ryöstöretkillä: kun yhteisö joutuu ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi, oli hyökkääjänä sitten verotukseen kyllästynyt alkuasukasheimo, ryöstelevät paimentolaiset tai suurimittaiseen sotaan lähtenyt naapuripäällikkö, päällikkö joutuu druzinan ja mahdollisten palkkasoturien lisäksi kutsumaan aseisiin myös vapaat miehet. Aluksi päällikkö tietenkin yrittää pysäyttää hyökkääjän tekemällä nopeita hyökkäyksiä druzinansa kanssa, mutta mikäli tämä ei onnistu, hän pakenee yhteisönsä merkkihenkilöiden ja omaisuutensa keralla suojalinnaan. Köyhemmät yhteisön jäsenet eivät yleensä mahdu linnakkeeseen, he joutuvat turvautumaan metsän tarjoamaan suojaan. Kaikki suojalinnaan päässeet vapaat miehet puolustavat sitä jousin ja heittokeihäin, ja päällikkö saattaa yrittää houkutella hyökkääjät avoimeen taisteluun druzinansa kanssa. Pitkät piiritykset ovat harvinaisia: jos tilanne ei ratkea taistelemalla tai rahalla, hyökkääjät poistuvat pian etsimään helpompaa saalista.

Sodan välineet

Varjagien ja slaavien perusaseistus on yleisen pohjoiseurooppalaisen linjan mukaista: useimmat asetyypit ovat käytössä Irlannista Volgalle ja Norjasta Kreikkaan. Yleensä jokaisella vapaalla miehellä on oikeus (tai suorastaan velvollisuus) kantaa asetta, joka on yleensä keihäs, kirves, jousi tai iso puukko: nämä kaikki toimivat myös rauhanomaisessa käytössä, siis metsästyksessä tai metsätaloudessa, ja kyetään valmistamaan suhteellisen halvalla paikallisesti. Kilpi kuuluu varmaankin melkeinpä jokaisen vapaan miehen varustukseen, ollen kuitenkin puhtaasti sotakäyttöön sopiva esine ja näin soturin arvon ja rohkeuden symboli.

Miekan omistaja on todennäköisesti joko ammattisoturi tai merkkihenkilö: miekat ovat arvokkaita ja arkielämässä tietenkin hyödyttömiä tavaroita. Miekanterät tulevat yleensä kauppatavarana ulkomailta, lähinnä Keski-Euroopasta: kahvat tehdään sen sijaan usein Venäjällä paikalliseen makuun sopivaksi. Aikakauden miekat ovat niinsanottua “viikinkimiekka”-tyyppiä (harhaanjohtava nimitys, kun eivät viikingit näitä miekkoja keksineet tai tehneet, lähinnä levittivät): vajaan metrin mittaisia ja reilun kilon painoisia, leveäteräisiä lyömämiekkoja joita käytetään yhdellä kädellä kilven kanssa.

Paimentolais- ja Lähi-Idän kulttuurien läheisyys näkyy monien Venäjän kansojen aseistuksessa. Slaavien ja varjaagien vähälukuinen ratsuväki käyttää peitsen rinnalla pääaseenaan vastakaarista ratsujousta, jolla ammutaan hevosen selästä. Tällaisia “itämaisia”, yhdistettyjä ja yleensä vastakaarisia jousia käyttävät myös jalkamiehet niin slaavien, balttien kuin suomalais-ugrilaistenkin joukoissa. Melko uusi asetyyppi sapeli on myös laajassa käytössä: aikakaudelle tyypillinen sapeli on kevyt, kapeateräinen, melko pienillä väistimillä varustettu eikä kovin käyrä. Omat, perusmallista melko vähän eroavat tyyppinsä on muun muassa ugreilla ja Volgan suomalaisilla, madjaareilla, alaaneilla, sekä arabeilla. Sapeli sopii erinomaisesti ratsusodankäyntiin ja toimii viikinkimiekkaa paremmin pistoaseena raskaita panssareita vastaan: sitä ei toisaalta ole suunniteltu raskaisiin viiltäviin iskuihin rengaspanssaroitua vastustajaa kohtaan, toisin kuin viikinkimiekka.

Yksittäisen varakkaan tai maailmaa nähneen soturin varustus voi koostua lukuisten eri kansojen valmistamista aseista ja panssareista. “Vieraiden kansojen” aseiden käyttämisessä ei nähdä mitään väärää, sen sijaan oudot ja ulkomaiset aseet ovat eräänlaisia statussymboleita. Paimentolaiskansat sekä niistä vaikutteita saaneet paikallaanasuvat heimot ovat joka tapauksessa mestareita omaksumaan teknologiaa naapureiltaan ja vihollisiltaan.

Druzinan jäsenet ovat yleensä melko hyvin panssaroituja: saavathan he sekä aseensa että suojavarusteensa lahjana herraltaan, jonka kannattaa tietenkin pitää miehensä mahdollisimman hyvin varustettuna. Tavallisilla sotaan lähtevillä vapailla miehillä, tai esimerkiksi viikinkiseikkailijoilla, on sen sijaan harvemmin juuri mitään metallipanssarointia. Jo kypärän ja rengaspaidan omistaminen viittaa siihen, että niiden käyttäjä saa ainakin osan elannostaan sotimisesta: ne ovat turhan kalliita kapineita vain kaapin päällä pidettäviksi. Tavalliset miehet turvautuvat sota- tai ryöstöretkelle mukaan lähtiessään (tai joutuessaan) nahka- ja toppanuttuihin.

Idäntiellä liikkuu tietenkin eri ilmansuunnista peräisin olevia panssareita. Läntisen ja pohjoisen Euroopan raskas sotavarustus aikakaudella on melko yksinkertainen: rengaspaita sekä metallilevyistä niitattu pyöreäkupuinen kypärä. Paimentolaisten, arabien ja kreikkalaisten panssarointi sen sijaan on monipuolisempaa ja parhaimmillaan myös erittäin paljon raskaampaa. Lamellaari- ja suomupanssareita, yhdestä metallipalasta pakotettuja iranilaisia kypäriä, korkeita niitattuja kypäriä sekä metallilevystä tehtyjä raajasuojuksia sekä erilaisia toppahaarniskan tyyppejä kulkeutuu Venäjälle etelästä, ja näitä käyttävät ainakin kokeneet viikinkiseikkailijat ja druzinoiden jäsenet.

Konsta Nikkasen Hopeavirta- ja Rotan vuosi -pelien alkuperäisteksteistä soveltanut Jenni Sahramaa